Tänään postissa tulleessa Mondossa oli hurmaava juttu Länsi-Irlannista. Ei ihme, että teksti oli niin mukaansatempaavaa kun kirjoittajana oli oikea kirjailija, Juha Itkonen. Kuvatkin olivat satumaisia. Kyllä se Irlanti oli upea paikka, sitä ei käy kieltäminen. Jos ihminen voi jonnekin sydämensä jättää, niin se oli varmastikin Howth, Dublinin hiljainen pieni esikaupunkialue meren rannassa.
Tapasimme tällä valaidenbongailupaikalla vanhan miehen, joka kertoi asuvansa jossakin päin sisämaata. Hänen aksenttinsa oli vahva ja vaikeaselkoinen. Pappa otti kamerallani meistä muutaman kuvan ja kertoi, että se oli toinen kerta hänen elämässään kun hän ottaa valokuvan. Olimme ihan hämmästyneitä, mutta niin se oli.
Muistan ikuisesti, että siellä Howthissa ne kaksi kuvaa otti se söpö vanha pappa, jolla oli isot rillit ja joka myöskin kyseli olisiko meistä tappamaan hylkeitä. (Ei olisi.)
Majakanvartijan asunto oli koristeltu kaikenlaisin istutuksin ja ikkunoita peittivät söpöt pitsiverhot.
Välillä aurinkokin paistoi raskaiden pilvien lomasta ja lämmitti ihanasti.
I mean, Howth...!
Tämä oli toivoton yritykseni lievittää matkakuumettani kesäisen matkan muistelun merkeissä,
vaan eipä onnistanut. Tuntuu ehkä pahemmalta.
