Surettaa elämän sattumanvaraisuus ja väliaikaisuus. Surettaa se miten haavoittuvainen on ihmishenki.
Katselin joku päivä dokumenttielokuvaa Stalingradin taistelusta toisessa maailmansodassa. Yritin salaa pidätellä kyyneleitä joka kerta, kun jonkun sotilaan kotiin lähettämiä kirjeitä siteerattiin. Niin surullista. Miltäköhän tuntuu odottaa kotona miestään palaavaksi? Tai miltä tuntuu odottaa saarroksissa tietäen lopun tulevan ja silti yrittäen lohduttaa ja kannustaa kotijoukkoja? Ihan hirveää. Sota on jotain niin kamalaa, etten tiedä pahempaa. Se tuhoaa perheet ja kääntää veljen veljeä vastaan. Tuhannet kuolevat turhan takia. Minun näkökulmastani mikään ei ole elämää arvokkaampaa. Mikään ei ole sen arvoista sodan oikeuttamiseksi. Mikään ei oikeuta tappamaan.
Tänään katsoin isän ja äidin seurana ruotsalaista ohejlmaa Korttelilääkäriä. Siinä eräs vanha nainen kertoi surullisen tarinansa. Hän antoi nuorena poikansa pois, ja kun hän ja hänen uusi miehensä menivät naimisiin, he eivät kyenneet saamaan lapsia. Nainen otti yhteyttä poikaansa ja he sopivat tapaavansa pojan ulkomaanmatkan jälkeen. Mutta niiden kolmen puhelun jälkeen, joina tapaaminen oli sovittu, hän ei enää saanut poikaansa yhteyttä. Poika oli kuollut. Miten kohtalon ivaa, ja yhä edelleen vain surullista.
Elämässä ei ehkä saa toisia tilaisuuksia. Totuus on välinpitämätön. Kuka tietää kenet elämä valitsee heiteltäväkseen? Toiset saavat kovemman tien kulkea.
Surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti