those were the best days of my life

Mommyyy, it's oveeeer!

Olo oli hassun kummallinen, kun vihoviimeisen lukiotunnin jälkeen luokan ovi meni takanani kiinni. Toisaalta surullinen, toisaalta ällistynyt, toisaalta helpottunut ja onnellinen. Surullinen siksi, että voisin käydä lukiota koko loppuelämäni. Mun lukio on ollut niin upea ja hyvä paikka, meillä on ollut taitavia ja omasta aineestaan intohimoisia opettajia. Suurin osa heistä jää varmasti mun mieleeni kannustajina ja hyvinä tyyppeinä. Olen tavannut uskomattomia ihmisiä ja ystävystynyt ja oppinut tuntemaan vanhatkin kaverini aivan uudella tavalla.
Ällistynyt siitä, miten aika on vain kulunut itsestään ja niin ikuisuudelta tuntuneet kolme vuotta ovatkin kuluneet silmänräpäyksessä. Aivan kuin heräisin nyt unesta, jota olen kolmen viime vuoden aikana nukkunut. Ällistynyt siitä, että maailma ei muutu vaikka suljin sen äidinkielen luokan oven takanani, sinne tulevat uudet oppilaat ja samat vanhat ykköset ja kakkoset. Se luokka ei jää minua kaipaamaan. Ällistynyt siitä, että nämä viime päivätkin tulivat päätökseensä ja että panikointi koulun loppumisesta loppui nyt - koulu loppui.
Onnellinen siksi, että olen kokenut kaikkea niin hienoa näiden vuosien aikana ja ollut tosi onnellinen. Helpottunut, koska taival on vihdoin tullut päätökseen.

Vau. Nämä kolme vuotta ovat kiistatta olleet tähänastisen elämäni parhaita. Pakko myöntää, että tulevaisuus pelottaa, koska se on niin auki ja kaikki on niin uutta. Mikään ei ole enää ennallaan. Nyt mun ja kaikkien muidenkin on pakko oikeasti aikuistua ja itsenäistyä ja ottaa vastuu. Perheen ja vanhempien tuki tuskin koskaan katoaa, mutta mä olen silti maailmassa yksin. Vähän pelottavaa, miten suuri vastuu se on - vastuu itsestä. Toivottavasti ei tule tehtyä vääriä ratkaisuja.

Lukio on antanut mulle niin paljon, oon tosi kiitollinen. Myönnän, että toivoin jopa että joutuisin suorittamaan lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, että saisin olla täällä vielä. Silti on mukavaa että tää loppuu, lukio on ollut raskasta vaikka en töitä ole joutunutkaan tekemään enempää kuin yläasteella. Nyt ne huokailut ja koeviikon manaamiset ja tunnilla torkkumiset ja kelloon vilkuilu loppuvat, once and for all.


Huomenna palaan edelleen pulpettiin koeviikon alkaessa, osallistun opettajan ehdottamaan ruotsin abikirjoituskilpailuun. Sillä tavalla lähtö ei tunnu ikuiselta. Tulen vielä muutaman kerran istumaan liikuntasalin kylmyydessä, tällä kertaa toivottavasti kaulahuivin kanssa, kirjoittamassa muutamaa ylioppilaskoetta. Sitten sekin loppuu, tulee kevätjuhla ja valkoinen lakki. Sitten se loppuu.

keihäänkärjenkin löysin ja hävitin

Viime aikoina on tullut paljon uutta musiikkia ja paljon comebackeja.

Samuli Putro teki paluun omalla nimellään ja olen siitä tosi iloinen. Zen Cafe on aina ollut yksi mun lempibändeistä.

Nyt myös Anssi Kela ja J. Karjalainen ovat julkaisseet uuden albumin. Anssi Kelan biisin kuulin vähän ohimennen. En osaa sanoa pidänkö siitä. Täytyy kuunnella se uudelleen paremmalla ajalla eikä minään suttuisena Youtube-versiona.

J. Karjalaisen Mennyt mies -biisin kanssa kävi samalla tavalla kuin yleensä tosi hyvien biisien kanssa mulla. Aluksi en yhtään pitänyt siitä mutta nyt olen kuunnellut sitä nonstoppina, se on ihan mielettömän hyvä! Lyriikat ovat nerokkaat.

Disco Ensemblesta en tiedä yhtään mitään, mutta kuulin niiden uuden biisin Second Soul ja rakastuin heti. Disco Ensemblen laulajalla on seksikäs ääni.

Me katsottiin eilen Barack Obaman virkaanastujaiset ja myös paraati Washingtonista. Vitsit, mä ihailen Obamaa! Miten jollakulla voi olla niin hyvät puheenlahjat ja niin miellyttävät kasvot, että joka kerta alkaa hymyilyttää? Siinä on sellainen mies, jolla on oikeasti järkeä ja älykkyyttä.

Runoilija Richard Blanco luki tilaisuudessa upean, koskettavan, kauniin runonsa One Today ja mä rupesin itkemään.

Ja mietin, mitäköhän Kelly Clarksonin vanhemmat ajattelivat siitä, että heidän tyttärensä laulaa presidentin virkaanastujaisissa?

Huikeaa.

tämä sääntö kolmas jo on

Vielä tämän jakson alussa ennen joulua lukion loppuminen tuntui hirveän surulliselta ja sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen ajatellessani kaikkea tuttua ja turvallista, jonka tulen jättämään taakseni. Edessä olevat uudet asiat pelottivat. Heittäytyminen pelotti.

Nyt viimeinen jakso on miltei lopussa, koeviikko alkaa tämän kuun 30. päivä ja sen jälkeen on enää potkiaiset, penkkarit ja LAKKIAISET. Että mua jännittää jo etukäteen kaikki se lakkiaispäivän tälläytyneenä patsastelu, ja korkokengät! Ja se lavalle nouseminen. Mun tuurilla kompastun johonkin portaaseen ja lennän naamalleni.

Kuulin radiosta iloisia uutisia, Anssi Kela julkaisee tänään uuden albumin! En malta odottaa, että kuulen sen. Ihan kuin Nummelasta olisi ikuisuus... Ja hei, J. Karjalainenkin on kirjoitellut uutta mysiikkiä!

Mua ärsytti tänään se, miten jotkut juontajat radiossa puhuivat Anna Puun kappaleesta Säännöt rakkaudelle. Heidän mielestään kappaleessa lauletaan pettämisestä. Siinä lauletaan rakkaudesta! Ei pettämisestä! Se on yks mun lempparibiiseistä, se on koskettava ja kaunis.

Tässä joku aamu kuulin Jaajoa Suomipopilta ekaa kertaa ikinä, ja oli kyllä hauska! Oon miettinyt, että mistä se Jaajo-kohu oikein johtuu. No olihan se hyvä juontaja :)

Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät tulevat kirjoitukset stressaa. STRESSAA JA PALJON. Uskonto eniten, oon selaillut vanhoja yo-tehtäviä suuret kysymysmerkit mielessäni. Esim. Vanhan Testamentin viisauskirjallisuus? Anteeks mitäää. Äidinkieli ei sinänsä pelota, koska rakastan esseiden kirjoittamista, mutta multa unohtuu aina jotain olennaista mun esseistä.

Ajattelin nyt vähän fiilistellä Nummelaa.

joey doesn't share food

Me and Joey from the tv series Friends are very much alike when this matter in concerned...

Mä ja Frendien Joey ollaan tässä suhteessa samanlaisia...:

lennetään kitaralla Texasin taivaan alla

Aamuinen matalalla paistava aurinko oikein houkutteli kuvaamaan kahdeksanasteiseen pakkaseen.

Aamuisin ja iltaisin on tosi hyvä kuvata, koska aurinko on silloin otollisessa asemassa. Luvassa paljon lumisia huurteisia kuvia.

Kuvat kannattaa klikata auki isommiksi.

Lumi kimmelsi ihanan kauniisti kuuraisilla oksilla.

science of babies

Vähän aikaa sitten Foxilta tuli tosi hyvä National Geographicin dokkari nimeltä Vauvatiedettä. Se oli ihan uskomaton! Mä kun tykkään vauvoista ja lapsista, niin se oli mulle kivaa katseltavaa. Kaikki ne asiat mitä siinä esitettiin olivat ihan uskomattomia. Ne kuulostavat ehkä pikkujutuilta, mutta musta se oli jotain aivan käsittämätöntä. Ihmisen biologian kurssin käyneenä tiedän myös miten älyttömän pienestä on kiinni että nainen voi edes tulla raskaaksi. Dokkarissa näytettiin muun muassa, miten vauvan pitää synnytyskanavassa kääntyä jotta se pääsee ulos.

Yksi asioista, mikä hätkähdytti, oli se miten ihmisvauvoja verrattiin apinavauvoihin. Kun vauva pelästyy, se levittää kätensä ja jalkansa - kuten apinavauvakin, jos se vaikka sattuu putoamaan puusta. Tällöin se saa otettua kiinni jostakin oksasta eikä putoa maahan asti. Ja kun vauvan kämmeneen koskettaa, seurauksena on tiukka ote aivan kuten apinavauvoillakin, joiden pitää tiukasti takertua äitiapinan karvoihin kiinni jotta se pysyy äidin selässä. Näitä esimerkkejä oli muitakin, mutta en nyt jaksa muistaa niitä. Tämä on musta tosi mielenkiintoista. Ihmisen ja simpanssin dna:n erokin on aivan järkyttävän pieni, joku muutama prosentti.

Vauva näkee syntyessään vain 30 senttimetrin päähän, mikä on juuri se etäisyys, missä äidin kasvot ovat kun hän imettää vauvaa. Viikon vanhalla lapsella on kävelemisrefleksi, mutta se häviää kuuden viikon ikään mentäessä. Tällöin vauvan jäsenet ovat jo niin painavia, ettei se jaksa nostaa jalkojaan. Mutta vedessä saman vauvan refleksi palaa, koska vesi kannattaa ja jalkojen nostelu on kevyempää.

Ja se on myös uskomatonta, miten ihmislapsi on syntyessään täysin avuton verrattuna muihin eläimiin, mutta siitä kasvaa yksi älykkäimmän lajin edustajista. Se on ihmeellistä.