those were the best days of my life

Mommyyy, it's oveeeer!

Olo oli hassun kummallinen, kun vihoviimeisen lukiotunnin jälkeen luokan ovi meni takanani kiinni. Toisaalta surullinen, toisaalta ällistynyt, toisaalta helpottunut ja onnellinen. Surullinen siksi, että voisin käydä lukiota koko loppuelämäni. Mun lukio on ollut niin upea ja hyvä paikka, meillä on ollut taitavia ja omasta aineestaan intohimoisia opettajia. Suurin osa heistä jää varmasti mun mieleeni kannustajina ja hyvinä tyyppeinä. Olen tavannut uskomattomia ihmisiä ja ystävystynyt ja oppinut tuntemaan vanhatkin kaverini aivan uudella tavalla.
Ällistynyt siitä, miten aika on vain kulunut itsestään ja niin ikuisuudelta tuntuneet kolme vuotta ovatkin kuluneet silmänräpäyksessä. Aivan kuin heräisin nyt unesta, jota olen kolmen viime vuoden aikana nukkunut. Ällistynyt siitä, että maailma ei muutu vaikka suljin sen äidinkielen luokan oven takanani, sinne tulevat uudet oppilaat ja samat vanhat ykköset ja kakkoset. Se luokka ei jää minua kaipaamaan. Ällistynyt siitä, että nämä viime päivätkin tulivat päätökseensä ja että panikointi koulun loppumisesta loppui nyt - koulu loppui.
Onnellinen siksi, että olen kokenut kaikkea niin hienoa näiden vuosien aikana ja ollut tosi onnellinen. Helpottunut, koska taival on vihdoin tullut päätökseen.

Vau. Nämä kolme vuotta ovat kiistatta olleet tähänastisen elämäni parhaita. Pakko myöntää, että tulevaisuus pelottaa, koska se on niin auki ja kaikki on niin uutta. Mikään ei ole enää ennallaan. Nyt mun ja kaikkien muidenkin on pakko oikeasti aikuistua ja itsenäistyä ja ottaa vastuu. Perheen ja vanhempien tuki tuskin koskaan katoaa, mutta mä olen silti maailmassa yksin. Vähän pelottavaa, miten suuri vastuu se on - vastuu itsestä. Toivottavasti ei tule tehtyä vääriä ratkaisuja.

Lukio on antanut mulle niin paljon, oon tosi kiitollinen. Myönnän, että toivoin jopa että joutuisin suorittamaan lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, että saisin olla täällä vielä. Silti on mukavaa että tää loppuu, lukio on ollut raskasta vaikka en töitä ole joutunutkaan tekemään enempää kuin yläasteella. Nyt ne huokailut ja koeviikon manaamiset ja tunnilla torkkumiset ja kelloon vilkuilu loppuvat, once and for all.


Huomenna palaan edelleen pulpettiin koeviikon alkaessa, osallistun opettajan ehdottamaan ruotsin abikirjoituskilpailuun. Sillä tavalla lähtö ei tunnu ikuiselta. Tulen vielä muutaman kerran istumaan liikuntasalin kylmyydessä, tällä kertaa toivottavasti kaulahuivin kanssa, kirjoittamassa muutamaa ylioppilaskoetta. Sitten sekin loppuu, tulee kevätjuhla ja valkoinen lakki. Sitten se loppuu.