31. maaliskuuta 2013
23. maaliskuuta 2013
22. maaliskuuta 2013
guess what, I'm not a robot
Mä näin ihan hirveän ahdistavaa painajaista, jossa myöhästyin uskonnon yo-kokeesta. Unessa koulu oli sokkeloinen kuin laivan hyttiosasto. Kerrosten välillä oli tikkaat, ei portaita. Sukellusvenemeininkiä. Harhailin etsimässä sitä paikkaa, jonne yo-tulokset tulevat ilmoitustaululle. Mun mukana oli mm. S ja muita abeja. Loppujen lopuksi me päätettiin palata takaisin alkupisteeseen, mentiin katsomaan isoa seinällä olevaa marmorilaattaa johon oli kaiverrettu kaikki huoneet ja niiden sijainti ja kerros. Laatta oli samaa materiaalia kuin hautakivet. Löysimme laatasta sen paikan, jota etsimme ja lähdimme uudelleen matkaan. Loppujen lopuksi minä jäin yksin tutkimaan pisteitäni, kun muut lähtivät jo liikkasalille.
Kun seuraavan kerran katsoin kelloa, se oli miltei kymmenen. Hitto että pelästyin! Miten se saattoi olla jo kymmenen? Lähdin äkkiä kohti liikuntasalia, mutta sinne pääsikin meidän pihakaivon luota. Kaivoin lunta betonisen luukun edestä ja koputin betoniluukkuun, joka oli siis ovi. Meidän koira makoili siinä lumessa mun vieressä (koira, joka siis kuoli puolitoista vuotta sitten). Katsoin mun kännykkää, ja joku oli soittanut mulle. Kaivoin vähän lisää lunta luukun edestä ja koputin uudestaan, kovempaa. Kukaan ei edelleenkään avannut ovea.
Sitten otin kännykän taskusta ja soitin siihen numeroon, josta joku oli soittanut mulle. Se ei ollut rehtori vaan joku nainen. Kun nainen vastasi, kysyin että pääsisinkö tekemään ylioppilaskoetta. Naisella oli ilahtuneen oloinen ääni ja hän sanoi että "Joo, totta kai pääset" ja alkoi selittää, että minun on tehtävä koe myöhemmin keväällä Laurea-ammattikorkeakoulussa. Koetta ei voinut tehdä mun kouluni paikkakunnalla enää, kun olin kerran myöhästynyt kokeesta.
Joo, ymmärrän miten sekavalta tuo uni kuulostaa. Excuse me, en voi sen sekopäisyyttä yksityiskohtaisemmin selittää. Taisi olla joku enneuni, sillä uskonnon yo meni huonosti :D Olin opetellut kaikki väärät asiat, ihan tosi. No, onneksi yhden asian osasin kunnolla, nimittäin "islamin perusopit". Kaikkiin muihin mun piti vähän soveltaa. MUR.
Huomaa muuten, että olen vähentänyt sokerin käyttöä. Ostin tämän päivän koetta varten irtokarkkeja, ja nyt mua oksettaa enkä oo syönyt niitä paljon. Ei oo vieläkään oikein iskenyt tajuntaan, että ENÄÄ EI TARVII LUKEA! AH!! Odotan sitä hetkeä, kun sen oikeasti tajuaa. Ei tarvii ottaa ainuttakaan kirjaa enää vastenmielisesti käteen ja alkaa päntätä. Siitä on tullut ilman normi olemisen tila tässä viime aikoina.
Mua ahdistaa vieläkin toi aamuinen uni.
Kun seuraavan kerran katsoin kelloa, se oli miltei kymmenen. Hitto että pelästyin! Miten se saattoi olla jo kymmenen? Lähdin äkkiä kohti liikuntasalia, mutta sinne pääsikin meidän pihakaivon luota. Kaivoin lunta betonisen luukun edestä ja koputin betoniluukkuun, joka oli siis ovi. Meidän koira makoili siinä lumessa mun vieressä (koira, joka siis kuoli puolitoista vuotta sitten). Katsoin mun kännykkää, ja joku oli soittanut mulle. Kaivoin vähän lisää lunta luukun edestä ja koputin uudestaan, kovempaa. Kukaan ei edelleenkään avannut ovea.
Sitten otin kännykän taskusta ja soitin siihen numeroon, josta joku oli soittanut mulle. Se ei ollut rehtori vaan joku nainen. Kun nainen vastasi, kysyin että pääsisinkö tekemään ylioppilaskoetta. Naisella oli ilahtuneen oloinen ääni ja hän sanoi että "Joo, totta kai pääset" ja alkoi selittää, että minun on tehtävä koe myöhemmin keväällä Laurea-ammattikorkeakoulussa. Koetta ei voinut tehdä mun kouluni paikkakunnalla enää, kun olin kerran myöhästynyt kokeesta.
Joo, ymmärrän miten sekavalta tuo uni kuulostaa. Excuse me, en voi sen sekopäisyyttä yksityiskohtaisemmin selittää. Taisi olla joku enneuni, sillä uskonnon yo meni huonosti :D Olin opetellut kaikki väärät asiat, ihan tosi. No, onneksi yhden asian osasin kunnolla, nimittäin "islamin perusopit". Kaikkiin muihin mun piti vähän soveltaa. MUR.
Huomaa muuten, että olen vähentänyt sokerin käyttöä. Ostin tämän päivän koetta varten irtokarkkeja, ja nyt mua oksettaa enkä oo syönyt niitä paljon. Ei oo vieläkään oikein iskenyt tajuntaan, että ENÄÄ EI TARVII LUKEA! AH!! Odotan sitä hetkeä, kun sen oikeasti tajuaa. Ei tarvii ottaa ainuttakaan kirjaa enää vastenmielisesti käteen ja alkaa päntätä. Siitä on tullut ilman normi olemisen tila tässä viime aikoina.
Mua ahdistaa vieläkin toi aamuinen uni.
19. maaliskuuta 2013
kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen
J. Karjalaisen uusin levy on lumonnut mut! Kuuntelin sen heti perjantaina, ilmestymispäivänä. Aluksi olin hieman epäileväinen, ja mietin mahtaako uusi levy yltää siihen, mitä aikaisempi tuotanto on ollut. J. Karjalaisen kaikki sanoitukset ovat aina olleet niin kovin kiehtovan mutkattomia ja samalla älykkäitä. Olen nyt kuunnellut kaikki kappaleet muutamaan otteeseen ja oikein pohdiskellut ja pureksinut kuulemaani. Olen tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt. En suuresti usko comebackeihin, mutta tästä olen iloinen. On tärkeää tehdä sellaista musiikkia, josta aidosti pitää, eikä yrittää tehdä paluuta sellaisen musiikin varjolla, mistä yleisö kulloinkin pitää. Kun nauttii musiikistaan ja on rohkeasti omanlaisensa, silloin muutkin siitä pitävät. Uskon, että se on J. Karjalaisenkin salaisuus.
17. maaliskuuta 2013
What Time Is It?
"That simple question is probably asked more often today than ever.
In our clock-studded society, the answer is never more than a glance
away, and so we can blissfully partition our days into ever smaller
increments for ever more tightly scheduled tasks, confident that we
will always know it is 7:03 P.M.
Modern scientific revelations about time, however, make the question endlessly frustrating. If we seek a precise knowledge of the time, the elusive infinitesimal of “now” dissolves into a scattering flock of nanoseconds. Bound by the speed of light and the velocity of nerve impulses, our perceptions of the present sketch the world as it was an instant ago – for all that our consciousness pretends otherwise, we can never catch up. Even in principle, perfect synchronicity escapes us. Relativity dictates that, like a strange syrup, time flows slower on moving trains than in the stations and faster in the mountains than in the valleys. The time for our wristwatch is not exactly the same as the time for our head. It is roughly 7:04 P.M.
Our intuitions are deeply paradoxical. Time heals all wounds, but it is also the great destroyer. Time is relative but also relentless. There is a time for every purpose under heaven, but there is never enough of it. Time flies, crawls and races. Seconds can be both split and stretched. Like the tide, time waits for no man, but in dramatic moments it also stands still. It is as personal as the pace of one’s heartbeat but as public as the clock tower in the town square. We do our best to reconcile the contradictions. It seems like 7:05 P.M.
And of course, time is money. It is the partner of change, the antagonist of speed, the currency in which we pay attention. It is our most precious, irreplaceable commodity. Yet, still we say we don’t know where it goes, and we sleep away a third of it. And none of us can really account for how much we have left. We can find 100 ways to save time, but the amount remaining nonetheless diminishes steadily. It is already 7:06 P.M.
Time and memory shape our perceptions of our own identity. We may feel ourselves to be at history’s mercy, but also see ourselves as free-willed agents of the future. That conception is disturbingly at odds with the ideas of physicists and philosophers, however, because if time is a dimension like those of space, then yesterday, today and tomorrow are concrete and determined. The future exists as much as the past does; it is just in a place that we have not yet visited. Somewhere, it is 7:07 P.M.
“Time is the substance of which I am made,” Argentine writer Jorge Luis Borges wrote. “Time is a river that carries me away, but I am the river; it is a tiger that destroys me, but I am the tiger; it is a fire that consumes me, but I am the fire.” This special issue of Scientific American summarizes what science has discovered about how time permeates and guides both our physical world and our inner selves. That knowledge should enrich the imagination and provide practical advantages to anyone hoping to beat the clock or at least to stay in step with it. It is now 7:08 P.M. Synchronize your watches."
Modern scientific revelations about time, however, make the question endlessly frustrating. If we seek a precise knowledge of the time, the elusive infinitesimal of “now” dissolves into a scattering flock of nanoseconds. Bound by the speed of light and the velocity of nerve impulses, our perceptions of the present sketch the world as it was an instant ago – for all that our consciousness pretends otherwise, we can never catch up. Even in principle, perfect synchronicity escapes us. Relativity dictates that, like a strange syrup, time flows slower on moving trains than in the stations and faster in the mountains than in the valleys. The time for our wristwatch is not exactly the same as the time for our head. It is roughly 7:04 P.M.
Our intuitions are deeply paradoxical. Time heals all wounds, but it is also the great destroyer. Time is relative but also relentless. There is a time for every purpose under heaven, but there is never enough of it. Time flies, crawls and races. Seconds can be both split and stretched. Like the tide, time waits for no man, but in dramatic moments it also stands still. It is as personal as the pace of one’s heartbeat but as public as the clock tower in the town square. We do our best to reconcile the contradictions. It seems like 7:05 P.M.
And of course, time is money. It is the partner of change, the antagonist of speed, the currency in which we pay attention. It is our most precious, irreplaceable commodity. Yet, still we say we don’t know where it goes, and we sleep away a third of it. And none of us can really account for how much we have left. We can find 100 ways to save time, but the amount remaining nonetheless diminishes steadily. It is already 7:06 P.M.
Time and memory shape our perceptions of our own identity. We may feel ourselves to be at history’s mercy, but also see ourselves as free-willed agents of the future. That conception is disturbingly at odds with the ideas of physicists and philosophers, however, because if time is a dimension like those of space, then yesterday, today and tomorrow are concrete and determined. The future exists as much as the past does; it is just in a place that we have not yet visited. Somewhere, it is 7:07 P.M.
“Time is the substance of which I am made,” Argentine writer Jorge Luis Borges wrote. “Time is a river that carries me away, but I am the river; it is a tiger that destroys me, but I am the tiger; it is a fire that consumes me, but I am the fire.” This special issue of Scientific American summarizes what science has discovered about how time permeates and guides both our physical world and our inner selves. That knowledge should enrich the imagination and provide practical advantages to anyone hoping to beat the clock or at least to stay in step with it. It is now 7:08 P.M. Synchronize your watches."
– The Editors
Scientific American, Spring 2012
perjantaisesta ylioppilaskokeesta
16. maaliskuuta 2013
if you like to talk for hours, just go ahead now
Yesterday was such a sunny day! We've had a lot of those beautiful days lately.
It's a bit of a shame that I'm stuck inside with my books - I must read. After next Friday it'll all be over, thank God.
My sister bought Scrabble. It's amazingly addictive! And so much fun.
This morning I started the car at 5.23am and dropped my sister off at the railway station.
Before picking her up later today I must finish my RE book and revise some Swedish. And I am telling you I ain't reading no grammar!
Now I'm going to calculate my results from yesterday's English exam.... keep your fingers crossed!
10. maaliskuuta 2013
the sun is on my side...
it takes me for a ride
I smile up to the sky
I know I'll be all right
Natasha Bedingfield - Pocketful Of Sunshine
6. maaliskuuta 2013
ja sä voit poistuu hymyillen
Mulla oli tänään tosi kiva päivä! Suoritin nimittäin kakkosvaiheen arvioivan ajon ja ajoin uutta isoa katumaasturia! Se oli lystiä, ja vitsi mikä ajomukavuus. Ihana, pehmeä kytkin ja saumaton vaihteisto. Vähän toista kuin meidän Volvolla...! Perjantaina meen liukkaan radalle kruisailemaan, so much fun! Ai pitääkö siellä jotain töitäkin tehdä vai pitää vaan hauskaa? Oon mittarien mukaan tosi taloudellinen autoilija, minkä kyllä tiesin jo etukäteen. Kiva saada varmistus, nyt voin marmattaa isälle moottorijarrutuksesta ;)
Kesäinen Reposaari vuodelta 2009. Kuva otettu Canon PowerShot A2000 IS
Olin oikeasti tosi jännittynyt, koska jouduin ajamaan ihan tuntematonta autoa (ei ongelma sinänsä, mutta uuden auton vaihteisiin ja polkimiin tottuminen kestää aina hieman aikaa) ja koska en ole ajanut kaupungissa juuri ollenkaan kortin saamisen jälkeen. Me ei onneksi ajeltu kaupungissa lainkaan. Ihanaa, kun vieressä istuu joku joka ei koko ajan valita kaikesta mitä teet auton ratissa, kuten esim meidän isä joka meinaa aina hyppiä penkiltään rattiin kun teen hänen mielestään jotain väärin - jos vaihdan vaihdetta hänen mielestään liian aikaisin tai jos odotan jotain autoa risteyksessä vaikka olisin ehtinyt ennen sitä tai jos ajan hänen mielestään liian lujaa. Se myös huomauttelee koko ajan kaikkea täysin itsestään selvää, kuten vilkun päälle laittamista tai jarruttamista. Haloo, en ole ensimmäistä kertaa ratissa! Mä varmaan tiedän miten autoa ajetaan, mulla on kortti ollut kohta vuoden. On sitä vilkkua muutamat kerrat tullut käytettyä, niin eiköhän se oo jo ihan tuttu viiksi. Kertaakaan en oo autoa naarmuttanu (kuuluisat viimeiset sanat ja niin edelleen).
Laitoin ruokaa uuniin ja tulin mun huoneeseen ja kun laitoin valon päälle, saman tien kuului poks ja yksi lampuista jotenkin räjähti. Lampusta lensi jotain juttua pitkin mun huonetta, lamppu oli irronnut kannastaan kokonaan ja roikkui valaisimesta epäilyttävästi, mutta lasi ei ollut mennyt rikki.
Kuva otettu Canon PowerShot A2000 IS
Niin ja hei, paras asia pitkään aikaan: liput J. Karjalaisen keikalle tilattu! Mä olen niin innoissani, oon pienestä asti kuunnellut sitä ja nyt vihdoin pääsen katsomaan sitä. Sen uusi biisikin on tosi hyvä ja nerokas.
Mulla on aamusta asti soinut päässä Haloo Helsingin Huuda. Siitä otsikko. Se on biisi jota mä en kestä, vihaan sitä ihan yli kaiken, musta se on tosi huono.
5. maaliskuuta 2013
4. maaliskuuta 2013
takaisin sateeseen astelen
Hyvä päivä! Sain mielestäni aivan paskasta prelin esseestäni 40 pistettä. Mitä?
Tähtäilen kuitenkin paljon parempaan maanantaina, peukaloita pystyyn :)
Sain Hufvudstadsbladetin ihan omalla nimellä. Tää varmaan liittyy kirjoituksiin? Kiitti!
Olen karkkilakossa, mulla on nimittäin sokeririippuvuus ja haluan päästä siitä eroon.
Pidän lakon kuitenkin järkevänä, pienissä määrin saa herkutella.
Tsemppiä lukemiseen (mulle)!
3. maaliskuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)