where are those happy days? they seem so hard to find

Olin eilen viettämässä naapurin - joka oli myös mun perhepäivähoitaja - synttäreitä. Muhun iski valtava haikeus kun menin meidän lasten leikkihuoneeseen ja näin lasten pienikokoisen pöydän, joka ulottui mua nyt polveen. Muistan hyvin kun olin vielä niin pieni että mahduin istumaan niissä tuoleissa.
Vielä kovempi haikeus iski kun avasin lelukaapin ja löysin tuttuja vanhoja leluja kymmenen vuoden takaa. Löysin muun muassa lempparileluni, taaperoiden koottavan tornin. Mieleen palautui mieletön määrä leikkejä sekalaisena tulvana. Muistan Mulan -kirjan jossa oli siirtokuvia. Että mä rakastin sitä.

Tuttu sama seinävaate eteisen seinällä, sama ruskea ulko-ovi ja samanlainen ellei peräti sama pieni räsymatto ulko-oven edessä. Sama läiskä leikkihuoneen seinässä valokatkaisijan alla, jonka minä ja joku kaverini aiheutimme roiskaisemalla vettä tapettiin.

Seisoessani äidin kanssa lelukaapilla yritin pidätellä itkua. Ajattelin, että jos nyt alan itkeä, en saa sitä millään loppumaan.
Olen unohtanut niin paljon asioita. Jotkut ovat unohtamisen arvoisia, mutta nyt ymmärsin, miten tärkeä paikka perhepäivähoitajan luona oli.

Kuva: Weheartit