you are beautiful, no matter what they say

Oon paljon pyöritellyt mielessäni aihetta, jota Sariannakin on ainakin sivunnut blogissaan. Se on ollut mun mielessä tosi kauan, monta kuukautta mutta nyt oon ehkä saanut mun ajatukset kokoon: itsensä hyväksyminen kaikella tavalla ja ainakin niiltä osin, mitä ei voi muuttaa. Oon paininut ulkonäköasioiden kanssa kuten varmasti monet muutkin ja marmattanut kaikesta, mistä en kropassani tai naamassani tykkää. Nyt mä teen sitä enää puoliksi vitsillään, sillä olen tajunnut, että on asioita joita en voi muuttaa vaikka kuinka niitä inhoaisin. Ihan kuten en voi muuttaa sitäkään, että maailmassa on ihmisiä joiden kanssa en tule toimeen ja joita inhoan. Eteen tulee niin paljon vastoinkäymisiä, että jotenkin on löydettävä sellainen mielentila jossa ei ota jokaista iskua niin täysin vasten kasvoja. Keino siihen on hyväksyminen. Paskaa tulee niskaan, se on fakta ja sitä paskaa tulee kyllä kaikille niskaan. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Oikeastaan mä voin vaikuttaa vain siihen, miten siihen suhtaudun, miten asennoidun. Jos otan marttyyrin asenteen, elämästä tulee luultavasti helvetin vaikeaa. Jos mä taas päätän, että that's life, deal with it niin sitten mä hyväksyn ne asiat joita en voi muuttaa. Asioista tulee paljon helpompia ja yksinkertaisempia eikä niitä tarvitse vatvoa niin paljon.

Ja just tää ulkonäköasia. Jokaisella on jotain, mistä ne ei itsessään pidä. Ihmettelen, jos joku ei löydä itsestään mitään vikaa, sit on narsisti. Osaan pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi omaan painoonsa. Sit on asioita joihin ei voi vaikuttaa, kuten oma pituus ja kasvonpiirteet. Tietty voi mennä äärimmäisyyksiin ja kohottaa itsetuntoa kauneusleikkauksella, mutta musta sekin on jotenkin väärin. Sä et siltikään ole hyväksynyt itseäsi sellaisena kuin oot, vaan yrität olla jotain muuta muokkaamalla itseäsi. Nää asiat pitää hyväksyä.

Kaverini Jenni joskus totesi, että itsestään voi opetella pitämään. Miettii, mistä itsessään pitää ja opettelee sitä kautta pitämään kaikesta muustakin itsessään. Mä sillon mietin, että mistä mä itsessäni pidän. Musta mulla on kauniit silmät, ja sisko kuulemma kadehtii mun ripsiä ja kulmakarvoja. Mä pidän mun huulista, musta ne on kauniit ja mulla on suht normit korvat, ei mitkään hörökorvat. Mulla on suorat hampaat.
Mun pituus oli mulle pitkään yksi asioista, joita en voinut hyväksyä. Kun tulin lukioon, olin kaikkia muita pitempi. Katsoin kaikkia tyttöjä alaspäin. Se tuntui oudolta ja inhosin sitä. Peruskoulussa kaikki muut olivat olleet yhtä pitkiä kuin mä. Pikkuhiljaa siihenkin tottui ja mä huomasin, ettei se nyt oo niin paha asia. Sisko jaksaa jankuttaa, että pitkät jalat ovat naiselliset ja niinhän ne ovatkin, mulla on mallin tai filmitähtien jalat. Sitä paitsi, jos mä lihon niin näytän silti tasapainoiselta, koska pituus kompensoi. Nyt mä pidän siitä, että olen pitkä - vaikka olen normaalipituinen. Olisi kamalaa koko ajan katsoa toisia niska vinossa 160 sentin korkeudelta - no offense.

Yksi mun kaveri myös joskus sanoi, että mua ei ole laitettu muottiin. Kesti hirveän kauan tajuta, mitä se sillä tarkoitti. Musta tuntuu, et nyt mä tiedän. Mä en ole samannäköinen kuin kaikki muut vaaleine hiuspidennyksineen ja tekoripsineen. Mä uskallan olla oma itseni. Tämä sama tyttö myös kehui mua vahvaksi, että "vaikka mä kuinka sain paskaa niskaan yläasteella, en koskaan välittänyt". Ihan niin se ei mennyt, kyllä mä välitin siitä mutta ehkä mä sit olen vahva just siksi että olen minä enkä halua olla mitään muuta. On vapauttavaa tuntea, että voi olla oma itsensä eikä koko ajan tuntea tarvetta muuttaa käytöstään sen mukaan, kenen seurassa on. Munkin lähipiirissä on näitä ihmisiä. Mua se piirre ihmisissä ärsyttää, koska tunnen ne ihmiset ja näen puolituntemattomienkin läpi ja tiedän, ovatko ne aitoja omia itsejään.

Oon opetellut pitämään itsestäni ja etenkin parin viime vuoden aikana hyväksynyt itsestäni ne asiat, joita en voi muuttaa. En tuhlaa niihin enää energiaani. Kuten sanottu, vitsailen niistä tietyistä piirteistäni edelleen ja tykkään kiusata niin äitiä ja siskoani, mutta loppujen lopuksi en mä niitä enää hirveästi ajattele. Ja valehtelisin kyllä, jos sanoisin etten koskaan ajattele niitä. Kyllä mullakin on huonoja päiviä kun katson peiliin ja vain inhoan kaikkea mitä siellä näkyy, mutta useimmiten en. Ja usein musta tuntuu, että asun jonkun vieraan kropassa, että mä en oikeasti näytä tolta. Että sisimmässäni mä en näytä tolta.

On tosi tärkeää arvostaa itseään. Mulla ei sitä ongelmaa ole koskaan ollut, enkä usko että kiusaaminen olisi mun itsetuntoa mitenkään horjuttanut. Mulle ei tullut sellaista tunnetta, että oon ihan paska ja ruma ja että kaikki kiusaa mua siksi - tai sitten olen vain unohtanut sen, mutta siinäs näette! Eipä pitkään vituttanut. Kiusaajilla on omassa päässään vikaa. Mä en tuntenut, että mua kiusattiin sen takia mitä olen tai mitä en ole. On tosi ihanaa voida katsoa peiliin ja hymyillä itselleen ja todeta että sä olet tänään kaunis, toivottavasti joku muukin huomaa sen. Siinä on kyse just itsensä arvostamisesta. Jos ei arvosta itseään ja on huono itsetunto, tuskin ajattelee itsestään kovin positiivisesti.

Ja mikä sit elämässä lopulta on tärkeintä? Ei ainakaan ulkonäkö! Saa olla aika kapeat näköalat jos luulee, että kaikki elämässä on kiinni siitä onko kaunis. Jokainen on kaunis omalla tavallaan, pitää vain löytää ihmisiä jotka näkevät sen ja osaavat arvostaa sitä. Ja sitä paitsi, jokainen on Jumalan silmissä kaunis. Mulle on aivan sama, jos joku pitää mua rumana mutta mä voin sanoa sen ääneen: mä olen kaunis. Eikä yhtään harmita että sanoin sen. Jotenkin tuntuu, ettei nykyään saisi arvostaa tai rakastaa itseään tai pitää itseään kauniina. Tää nykykulttuuri on vähän sellainen, että pitäis haukkua ulkonäköään kilpaa kaverin kanssa.

Koko ajan tätä kirjoittaessani mulla soi päässä Christina Aguileran biisi Beautiful, jonka sanat ovat niin osuvat tähän kohtaan:

Cause you are beautiful no matter what they say

Words can't bring you down, oh no

You are beautiful in every single way

Yes, words can't bring you down, oh no

So don't you bring me down today

XOXO