Joku ilta aloin itkeä muistellessani peruskouluaikoja. Vaikka niihin sisältyi niin paljon kaikkea kamalaa, tuli ikävä. Esimerkiksi eräs ala-asteaikainen ystäväni muutti Harjavaltaan, ja S meni hyvästelemään häntä. S sanoi itkevänsä aivan vuorenvarmasti. "Ko joutuu hyvästelee lapsuudenystävänsä", hän totesi. Muistelin kaikkia hyviä aikoja 3-4-luokilla, jolloin olimme kyseisen Harjavaltaan muuttaneen tytön kanssa erottamattomat. Olimme parhaat kaverit, ja luulin niin olevan ikuisesti.
Tekisi mieli kysyä, miten hänellä nyt menee ja mitä hän on pitänyt uudesta oppilaitoksestaan. Jokin kuitenkin pidättelee, sanoo että "älä kysy, ei sitä sunkaan asiat kiinnosta". Voi kun minäkin olisin voinut hyvästellä hänet.
Äsken tuli mieleen eräs toinen tyttö, johon tutustuin yläasteella, kun meidät laitettiin samalle luokalle. Riitelimme joskus, jokin toisessa ärsytti aina suunnattomasti ja olimme ilkeitä toisillemme, mutta oli niitä hyviäkin päiviä, jolloin juttelimme ja olimme samaa mieltä asioista, olimme samassa porukassa. Muistan, miten hän aina väitti opettajalle vastaan fysiikan ja kemian tunneilla, ja keikkui tuolilla. Ärsyynnyin suunnattomasti siitä, että hänen piti aina valittaa kaikesta.
Meistä olisi saattanut tulla läheisempiäkin ystäviä, jos olisin yrittänyt enemmän.
Minulla on ikävä hänen hymyään, se on jotain korvaamatonta.
En saa ikinä niitä aikoja takaisin. Mutta ehkä on ihan hyvä katsoa tulevaisuuteen ja antaa muistojen levätä, ehkä aika kultaa nekin joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti