Leibniz

Mua jäi vaivaamaan niin paljon se mun unen Minä puhun verta, että tein siitä anagrammin. Vastauksina tulivat ampunut vihreän ja ampunut hirveän. Eipä paljon valaise. Mietin jo innoissani, josko lauseesta muodostuisi jotain järkevää tai vaikkapa jonkun ihmisen nimi.

Tässä katkelma edellisen bloggauksen kirjasta:

Lähin appelsiini oli vierinyt vadin reunalle, ja minun toinen jalkani oli aivan sen vieressä. Vihanneskauppias oli yhä selin minuun. Hänen apulaisensa - osapuilleen Cassisin ikäinen poika - pakkasi parhaillaan laatikoita hänen kuorma-autoonsa. Ranskan teillä ei liikkunut siihen aikaan juuri muuta kuin busseja. Minä päättelin, että vihanneskauppias oli varakas mies. Niinpä minun oli helppo vakuuttaa itselleni, etten oikeastaan tehnyt kovin väärin. Olin katselevinani kauppiaan perunasäkkejä ja hivutin samalla puukengän pois siitä jalasta, joka oli vadin vieressä. Sitten koukkasin lähimmän appelsiinin vaivihkaa vadilta paljailla varpaillani. Se kävi kätevästi, sillä olinhan kiipeillyt vuosikausia puissa. Kuten olin suunnitellutkin, appelsiini vieri myyntipöydän pukkijalan viereen ja jäi melkein piiloon pöytää peittävän vihreän pressun alle.

Minä laskin heti korini appelsiinin suojaksi ja kumarruin sitten muka ottamaan kiven pois puukengästäni. Näin jalkojeni välistä, että kauppias nosteli juuri viimeisiä vihanneslaatikoita autoon. Hän ei huomannut että sujautin appelsiinin koriin.

Lastenleikkiä. Varkaus oli ollut lastenleikkiä. Sydämeni jyskytti ja poskeni hehkuivat niin helakanpunaisina, että pelkäsin hirveästi jonkun huomaavan sen. Minusta tuntui, että korissani oli käsikranaatti. Oikaisin muina miehinä selkäni ja käännyin kohti äidin myyntikojua.

Sitten jähmetyin paikoilleni. Yksi saksalaisista katseli minua torin toiselta laidalta. Hän seisoi suihkukaivon vieressä vähän kumarassa palava tupakka kourassaan. Kukaan ei mennyt hänen lähelleen, joten hän seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään katse kiinnittyneenä minuun. Hän oli varmasti nähnyt, miten varastin appelsiinin. Hän ei ollut voinut olla näkemättä sitä.

Minä tuijotin häntä vähän aikaa kivettyneenä. Kasvonikin olivat jäykät. Muistin liian myöhään, mitä Cassis oli kertonut saksalaisten julmuuksista. Aloin aprikoida, mitä saksalaiset mahtoivat tehdä varkaille, sillä sotilas katsoi minua edelleen. Sitten hän iski minulle silmää. --

Tärisin niin, että uskoin äidin huomaavan sen väistämättä, mutta hän ei ehtinyt juuri sillä erää vilkaistakaan minua. Vaistosin että sotilas tarkkaili minua yhä takaapäin, ja hänen lystikäs, veitikkamainen silmäniskunsa vaivasi minua kuin otsaan lyöty naula. Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan perikatoa, joka ei tullutkaan.

Joanne Harris, Appelsiinin tuoksu

P.S. Sain vihdoinkin lääkäriajan ja mulle määrättiin lääkkeitä poskiontelotulehdukseen! Kamalaa kun joka päivä pää on kipeä. Erittäin häiritsevää.

P.P.S. Huomenna on historian koe, jänskättää! En voi sanoa lukeneeni mitenkään erityisen huolellisesti...