tapahtuiko kenties jotain elämää suurempaa?

Makaan usein sängyssä miettimässä elämää, ja mun läheisiä ja heidän ihmissuhteitaan. Olen hyvä huolestumaan ja suunnittelemaan heidän ongelmilleen täydelliset ratkaisut. Yritän elää heidän puolestaan ja mietin aivan liikaa heidän murheitaan ja unohdan itse elää. Tarpeeni auttaa - ei, vaan vaistoni auttaa - ei hiljene koskaan. En osaa kytkeä sitä pois päältä.

Odotan aina jotain - ajokorttia, täysi-ikäisyyttä, seuraavaa kesää, "sitten kun", mutta tuntuu että unohdan samalla elää. Tuntuu että olen ihan siivet katki.

Voiko ketään koskaan tuntea kokonaan? On inhottavaa huomata toisesta piirteitä, joita ei ole ennen edes tajunnut pistää merkille. Jos koko totuus ei olekaan kauhean kaunis, toivoo ettei koskaan olisi saanut tietää. Mutta tieto tuo myös helpottavan tunteen siitä, ettei kukaan ole täydellinen, eikä sitä voi vaatia keneltäkään - ei siis multakaan.

Ankean pohdinnan jälkeen voin hehkuttaa vaihteeksi musiikkia. Nimittäin; J. Karjalainen on loistava artisti ja sanoittaja. Olen jotenkin juuttunut kuuntelemaan niitä samoja biisejä, jotka koskettavat mua, vaikka mahtavia kappaleita on muitakin. Tämän hetken - ja varmasti kaikista kappaleista muutenkin - suosikkini on Mä käännyn hiljaa pois. Se on jotenkin niin kaunis ja surullinen, ja onnistuu aina tavoittamaan mut tilanteesta huolimatta. En oikein tiedä millä muulla tavalla kuvailisin biisiä, en ainakaan yhtään sen paremmin. "Jossain kuulen koiran haukkuvan" -kohdasta mulle tulee aina mieleen meidän koiravanhus, joka vähän aikaa sitten matkasi taivaaseen. Siinä kohdassahan kuuluu taustalla ulvontaa :) Aina kun olen vähänkin surullinen tai alakuloinen, tämä biisi saa mut itkemään. Myös Telepatiaa on tosi kaunis.

Jotenkin tämän postauksen aiheeseen sopii hirveän hyvin tämä kappale...