Siinä äänessä, kun sade piiskoutuu peltikattoa vasten, on jotain rakasta ja kotoisaa. Ääni on humiseva ja tyynnyttävä. Oon aina pitänyt kaikista myrskyistä, vaikka samalla niissä on jotain suurta ja pelottavaa. Luonnon voimat ovat uskomattoman suuret ja loppujen lopuksi olemme täällä aika lailla niiden armoilla. Talvella, kun oli niitä pitkiä sähkökatkoja, huomasi miten haavoittuvainen nyky-yhteiskunta on. Musta oli silti todella rentouttavaa ja entisaikaista viettää illat kynttilöiden valossa kun ei muutakaan voi. Huomasi, miten pimeä hiipii sisälle ja alkoi väsyttää ihan eri tavalla. Ei tarvinnut miettiä kävisikö koneella kun sen mahdollisuutta ei edes ollut, paitsi tietysti ehkä tunnin ajan jos läppärin akku oli täynnä. Ei tarvinnut viihdykkeeksi televisiota. Se tuntui lumoavan alkukantaiselta. Olisi mahtavaa kokea sellainen elämäntyyli, jossa kaikki tehdään oikeasti itse eikä ole pesukoneita tai imureita tekemässä ihmisen töitä. Ja vaikkapa ilman sähköä, amishien tyyliin. Ehkä kesämökeissä onkin sellaista arkisesta teknologiasta pakoon pääsemisen viehätystä, normaalin maailman ja tapojen täydellistä hylkäämistä. Mökillä kun usein ollaan eristyksissä ja kaikessa rauhassa.
Sateisiin päiviin sopii hyvin Led Zeppelinin kappale
The Rain Song - sellaista raukeaa fiilistelymusaa. Sadepäivät ovat ihania, kunhan niitä ei ole liian paljon. Saa hipsiä sisällä ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi olla ulkona ja nauttia kauniista ilmasta. Toisaalta sade houkuttelee ulos ja etenkin sateen jälkeinen raikkaus.
Ukkosella on kiehtova vaikutus, vaikka senkin voima on pelottava. Pelkään silti enemmän ukkosen ääntä kuin itse salamoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti