how am I supposed to be positive when I don't see shit positive?

Mä murehdin. Aina ja kaikesta. Murehdin koulusta, tulevaisuudesta, menneestä, syyllisyyden tunteesta, worst-case scenario -kuvitelmista päässäni, lähimmäisistäni, Pohjois-Korean ydinkokeesta, sodista, tulevista sodista, Venäjän lapsijutusta, ilmastonmuutoksesta, ihmisoikeusrikkomuksista, työttömyydestä Suomessa ja maailmalla, pienten kuntien ja koulujen lakkauttamisesta isommiksi yksiköiksi, vanhusten huonosta hoidosta.

Mua myös pelottaa kaikki noi mainitsemani asiat. Inhoan sanoa pelkojani ääneen, sillä pelkään jotenkin manaavani ne tapahtumaan. Sanon ne silti, koska muuten en saa ajatuksiltani rauhaa. Kaikki nää asiat on isoja itsessään, mutta voi johtaa vielä paljon suurempiin tapahtumiin ja muutoksiin maailmassa. Meillä on ollut sellaisia sotia kaksi.

On tosi helppoa unohtaa tiettyjen asioiden olemassaolo, kun ne eivät kosketa itseä kuin välillisesti - jos edes niinkään. Esimerkiksi se työttömyys. Tai se, että jossakin on kamala diktatuuri, jolla on kamalan pelottavat voimat. On helppoa unohtaa, että vaikka ilmastonmuutos ei ehkä kosketa tuhoisilla vaikutuksillaan vielä, niin on muita asioita kuten öljyn loppuminen jotka taatusti vaikuttaa.

Jossain uudessa tutkimuksessa todettiin, että nuoria ympäristöasiat kiinnostaa yllättävän vähän. Luulisi, että nuoret ovat kaiken suvaitsevaisuuden ja ekologisuuden äänitorvi, mutta toisin kävi. Miten meidän käy, jos tämän välinpitämättömän sukupolven pitäisi olla meidän tulevaisuutemme?

Olisi hienoa elää aikakaudella, jolla tällaisia ongelmia ei ollut tai tule olemaan. Mahtaako sellaista aikaa silti koskaan tullakaan. Luultavasti ei, se ois vähän vasten luonnonlakeja. Ei mikään voi olla täydellisesti, se on luonnotonta. Mutta jos vähän paremmin.