Hiljaisuus on matka oleelliseen

"Life is wild. Death is something else."

Kuvan ja tekstin lähde: Humans of New York

"What are the flowers for?"
"My friend gave them to me to cheer me up."
"Why did you need cheering up?"
"It's been a rough week for several reasons. It began with me crying while reading a poem in front of a bunch of people."
"What was the poem about?"
"It was about my best friend attempting suicide in my house, then me having an abortion a few years later, then that same friend successfully committing suicide, then me getting pregnant. It's sort of my reflection on the cyclical nature of life. And how we are a lot more connected than we understand or admit. The poem is titled: 'I realized last night that, for the first time in my life, I am finally really willing to be an organ donor.'

------------------------------

Sweet sixteen One summer afternoon, about out the door for family dinner at Outback Steakhouse. Went to check on my bestie Jenie, staying with me for the summer, kicked out of her own house again, one more time. I had a feeling. Are you sure you don't want to come with us? I said, peeking into the top bunk of my little brothers bed. No response. Motionless, unconscious. I ran to my auntie, doctor frances, downstairs. "She'll be okay," said doctor frances. We called the ambulance anyway. "She'll be okay, "said doctor frances, again, after they wheeled Jenie away on a stretcher. Jenie went to icu, had her stomach pumped, went to rehab after that.

We pretty much pretended nothing had happened.

Time passed. Lots of things happened.

One winter afternoon, the ripe age of 22, my mom dropped me off at a portland clinic, 10th floor of an office building. "babies are expensive," my single-father boyfriend had said. i took his word for it, and took the valium and the vicodin from the nurse, listened to them read me quotes from other girls in my condition about how happy they were with their choice. I lied back on the table, sucked in the nitrous greedily as the doctor sucked out my "unwanted growth," as they called it. "youre so calm, " the doctor said to me. They sent me to a "recovery room"- and lying in the bed, looking at the poster of the Eiffel Tower at sunset on the wall above me, and the rainy grey oregon sunset sky out the window beyond, I knew I had just given away any good karma I had gained by saving my best friend's life 6 years before.

A January evening in Istanbul, on the couch, totally stoned on afghani hash with my second Turkish boyfriend, I picked up a phone call from old friend Melinda, now married with 2 kids in Spokane Washington. She sounded far away. I knew something was weird - we hadn't talked in years. "Dane went back to Vegas for a few days to finish a job," she began. Dane, Jennie's high school crush , and new husband. "Jenie stayed in portland, in their new house with their two dogs. When her dad went over to say hi, check on her, he found her in the garage, in the front seat of her 4 runner. It had stopped running by then - run out of gas. The dogs are okay, though."
I couldn't afford to fly back for the funeral. My little brother stood in my stead, scattered some flowers on her casket.

And now, here I am at 31, 37 and a half weeks pregnant. Round 2. From march 4th onward, This new life inside me, a whole second self, spontaneously generating, it seems, organizing itself around some miracle principles. I felt it from the very beginning, the very moment of first meiosis. Really, like a veil dropped, or lifted, or something. I was walking across a field at a spa outside Poughkeepsie and I felt the shift. It was wild. Life is wild. Death is something else.

So I'd like to take this opportunity to declare I'm finally willing to be an organ donor. I never was before. but i can surely say if it comes down to it I am ready to give the pieces of me to others. Take my kidneys, take my heart, take my myopic eyes.

The lines around the self, the borders between you and me aren't as obvious as they may seem.

We are all connected. Some more obviously than others.

So please, Take what you can from me.
Bury the rest at sea, someday

It all comes back around eventually.

"Be awake enough to see where you are at any given time, and how that is beautiful, and has poetry inside." -Jeff Buckley

me ollaan piilossa viimeisellä rannalla

how am I supposed to be positive when I don't see shit positive?

Mä murehdin. Aina ja kaikesta. Murehdin koulusta, tulevaisuudesta, menneestä, syyllisyyden tunteesta, worst-case scenario -kuvitelmista päässäni, lähimmäisistäni, Pohjois-Korean ydinkokeesta, sodista, tulevista sodista, Venäjän lapsijutusta, ilmastonmuutoksesta, ihmisoikeusrikkomuksista, työttömyydestä Suomessa ja maailmalla, pienten kuntien ja koulujen lakkauttamisesta isommiksi yksiköiksi, vanhusten huonosta hoidosta.

Mua myös pelottaa kaikki noi mainitsemani asiat. Inhoan sanoa pelkojani ääneen, sillä pelkään jotenkin manaavani ne tapahtumaan. Sanon ne silti, koska muuten en saa ajatuksiltani rauhaa. Kaikki nää asiat on isoja itsessään, mutta voi johtaa vielä paljon suurempiin tapahtumiin ja muutoksiin maailmassa. Meillä on ollut sellaisia sotia kaksi.

On tosi helppoa unohtaa tiettyjen asioiden olemassaolo, kun ne eivät kosketa itseä kuin välillisesti - jos edes niinkään. Esimerkiksi se työttömyys. Tai se, että jossakin on kamala diktatuuri, jolla on kamalan pelottavat voimat. On helppoa unohtaa, että vaikka ilmastonmuutos ei ehkä kosketa tuhoisilla vaikutuksillaan vielä, niin on muita asioita kuten öljyn loppuminen jotka taatusti vaikuttaa.

Jossain uudessa tutkimuksessa todettiin, että nuoria ympäristöasiat kiinnostaa yllättävän vähän. Luulisi, että nuoret ovat kaiken suvaitsevaisuuden ja ekologisuuden äänitorvi, mutta toisin kävi. Miten meidän käy, jos tämän välinpitämättömän sukupolven pitäisi olla meidän tulevaisuutemme?

Olisi hienoa elää aikakaudella, jolla tällaisia ongelmia ei ollut tai tule olemaan. Mahtaako sellaista aikaa silti koskaan tullakaan. Luultavasti ei, se ois vähän vasten luonnonlakeja. Ei mikään voi olla täydellisesti, se on luonnotonta. Mutta jos vähän paremmin.

you are beautiful, no matter what they say

Oon paljon pyöritellyt mielessäni aihetta, jota Sariannakin on ainakin sivunnut blogissaan. Se on ollut mun mielessä tosi kauan, monta kuukautta mutta nyt oon ehkä saanut mun ajatukset kokoon: itsensä hyväksyminen kaikella tavalla ja ainakin niiltä osin, mitä ei voi muuttaa. Oon paininut ulkonäköasioiden kanssa kuten varmasti monet muutkin ja marmattanut kaikesta, mistä en kropassani tai naamassani tykkää. Nyt mä teen sitä enää puoliksi vitsillään, sillä olen tajunnut, että on asioita joita en voi muuttaa vaikka kuinka niitä inhoaisin. Ihan kuten en voi muuttaa sitäkään, että maailmassa on ihmisiä joiden kanssa en tule toimeen ja joita inhoan. Eteen tulee niin paljon vastoinkäymisiä, että jotenkin on löydettävä sellainen mielentila jossa ei ota jokaista iskua niin täysin vasten kasvoja. Keino siihen on hyväksyminen. Paskaa tulee niskaan, se on fakta ja sitä paskaa tulee kyllä kaikille niskaan. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Oikeastaan mä voin vaikuttaa vain siihen, miten siihen suhtaudun, miten asennoidun. Jos otan marttyyrin asenteen, elämästä tulee luultavasti helvetin vaikeaa. Jos mä taas päätän, että that's life, deal with it niin sitten mä hyväksyn ne asiat joita en voi muuttaa. Asioista tulee paljon helpompia ja yksinkertaisempia eikä niitä tarvitse vatvoa niin paljon.

Ja just tää ulkonäköasia. Jokaisella on jotain, mistä ne ei itsessään pidä. Ihmettelen, jos joku ei löydä itsestään mitään vikaa, sit on narsisti. Osaan pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi omaan painoonsa. Sit on asioita joihin ei voi vaikuttaa, kuten oma pituus ja kasvonpiirteet. Tietty voi mennä äärimmäisyyksiin ja kohottaa itsetuntoa kauneusleikkauksella, mutta musta sekin on jotenkin väärin. Sä et siltikään ole hyväksynyt itseäsi sellaisena kuin oot, vaan yrität olla jotain muuta muokkaamalla itseäsi. Nää asiat pitää hyväksyä.

Kaverini Jenni joskus totesi, että itsestään voi opetella pitämään. Miettii, mistä itsessään pitää ja opettelee sitä kautta pitämään kaikesta muustakin itsessään. Mä sillon mietin, että mistä mä itsessäni pidän. Musta mulla on kauniit silmät, ja sisko kuulemma kadehtii mun ripsiä ja kulmakarvoja. Mä pidän mun huulista, musta ne on kauniit ja mulla on suht normit korvat, ei mitkään hörökorvat. Mulla on suorat hampaat.
Mun pituus oli mulle pitkään yksi asioista, joita en voinut hyväksyä. Kun tulin lukioon, olin kaikkia muita pitempi. Katsoin kaikkia tyttöjä alaspäin. Se tuntui oudolta ja inhosin sitä. Peruskoulussa kaikki muut olivat olleet yhtä pitkiä kuin mä. Pikkuhiljaa siihenkin tottui ja mä huomasin, ettei se nyt oo niin paha asia. Sisko jaksaa jankuttaa, että pitkät jalat ovat naiselliset ja niinhän ne ovatkin, mulla on mallin tai filmitähtien jalat. Sitä paitsi, jos mä lihon niin näytän silti tasapainoiselta, koska pituus kompensoi. Nyt mä pidän siitä, että olen pitkä - vaikka olen normaalipituinen. Olisi kamalaa koko ajan katsoa toisia niska vinossa 160 sentin korkeudelta - no offense.

Yksi mun kaveri myös joskus sanoi, että mua ei ole laitettu muottiin. Kesti hirveän kauan tajuta, mitä se sillä tarkoitti. Musta tuntuu, et nyt mä tiedän. Mä en ole samannäköinen kuin kaikki muut vaaleine hiuspidennyksineen ja tekoripsineen. Mä uskallan olla oma itseni. Tämä sama tyttö myös kehui mua vahvaksi, että "vaikka mä kuinka sain paskaa niskaan yläasteella, en koskaan välittänyt". Ihan niin se ei mennyt, kyllä mä välitin siitä mutta ehkä mä sit olen vahva just siksi että olen minä enkä halua olla mitään muuta. On vapauttavaa tuntea, että voi olla oma itsensä eikä koko ajan tuntea tarvetta muuttaa käytöstään sen mukaan, kenen seurassa on. Munkin lähipiirissä on näitä ihmisiä. Mua se piirre ihmisissä ärsyttää, koska tunnen ne ihmiset ja näen puolituntemattomienkin läpi ja tiedän, ovatko ne aitoja omia itsejään.

Oon opetellut pitämään itsestäni ja etenkin parin viime vuoden aikana hyväksynyt itsestäni ne asiat, joita en voi muuttaa. En tuhlaa niihin enää energiaani. Kuten sanottu, vitsailen niistä tietyistä piirteistäni edelleen ja tykkään kiusata niin äitiä ja siskoani, mutta loppujen lopuksi en mä niitä enää hirveästi ajattele. Ja valehtelisin kyllä, jos sanoisin etten koskaan ajattele niitä. Kyllä mullakin on huonoja päiviä kun katson peiliin ja vain inhoan kaikkea mitä siellä näkyy, mutta useimmiten en. Ja usein musta tuntuu, että asun jonkun vieraan kropassa, että mä en oikeasti näytä tolta. Että sisimmässäni mä en näytä tolta.

On tosi tärkeää arvostaa itseään. Mulla ei sitä ongelmaa ole koskaan ollut, enkä usko että kiusaaminen olisi mun itsetuntoa mitenkään horjuttanut. Mulle ei tullut sellaista tunnetta, että oon ihan paska ja ruma ja että kaikki kiusaa mua siksi - tai sitten olen vain unohtanut sen, mutta siinäs näette! Eipä pitkään vituttanut. Kiusaajilla on omassa päässään vikaa. Mä en tuntenut, että mua kiusattiin sen takia mitä olen tai mitä en ole. On tosi ihanaa voida katsoa peiliin ja hymyillä itselleen ja todeta että sä olet tänään kaunis, toivottavasti joku muukin huomaa sen. Siinä on kyse just itsensä arvostamisesta. Jos ei arvosta itseään ja on huono itsetunto, tuskin ajattelee itsestään kovin positiivisesti.

Ja mikä sit elämässä lopulta on tärkeintä? Ei ainakaan ulkonäkö! Saa olla aika kapeat näköalat jos luulee, että kaikki elämässä on kiinni siitä onko kaunis. Jokainen on kaunis omalla tavallaan, pitää vain löytää ihmisiä jotka näkevät sen ja osaavat arvostaa sitä. Ja sitä paitsi, jokainen on Jumalan silmissä kaunis. Mulle on aivan sama, jos joku pitää mua rumana mutta mä voin sanoa sen ääneen: mä olen kaunis. Eikä yhtään harmita että sanoin sen. Jotenkin tuntuu, ettei nykyään saisi arvostaa tai rakastaa itseään tai pitää itseään kauniina. Tää nykykulttuuri on vähän sellainen, että pitäis haukkua ulkonäköään kilpaa kaverin kanssa.

Koko ajan tätä kirjoittaessani mulla soi päässä Christina Aguileran biisi Beautiful, jonka sanat ovat niin osuvat tähän kohtaan:

Cause you are beautiful no matter what they say

Words can't bring you down, oh no

You are beautiful in every single way

Yes, words can't bring you down, oh no

So don't you bring me down today

XOXO

on meillä unelma, yhteinen unelma, ja tämä toivo vielä tallella

Aamuisin katselen lentokoneiden harjoituslentoja. Ne tekevät silmukoita taivaalla ja syöksyvät alas niin että henkeni salpautuu luullessani niiden putoavan.

Haluaisin lahjaksi jonkin kirjan, jossa on mietelauseita tai viisauksia. Englanninkielinen olisi mieluinen.

Kirjoitin äsken englannin esseen suomalaisesta lukiosta. Kävin taas kurkkimassa kurssivalintojani.

Tarvitsen uuden kaukosäätimen.

Ja ulkona sataa. Lohdutonta.

Faith is a knowledge within the heart, beyond the reach of proof.

~ Khalil Gibran