Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

29. tammikuuta 2013

those were the best days of my life

Mommyyy, it's oveeeer!

Olo oli hassun kummallinen, kun vihoviimeisen lukiotunnin jälkeen luokan ovi meni takanani kiinni. Toisaalta surullinen, toisaalta ällistynyt, toisaalta helpottunut ja onnellinen. Surullinen siksi, että voisin käydä lukiota koko loppuelämäni. Mun lukio on ollut niin upea ja hyvä paikka, meillä on ollut taitavia ja omasta aineestaan intohimoisia opettajia. Suurin osa heistä jää varmasti mun mieleeni kannustajina ja hyvinä tyyppeinä. Olen tavannut uskomattomia ihmisiä ja ystävystynyt ja oppinut tuntemaan vanhatkin kaverini aivan uudella tavalla.
Ällistynyt siitä, miten aika on vain kulunut itsestään ja niin ikuisuudelta tuntuneet kolme vuotta ovatkin kuluneet silmänräpäyksessä. Aivan kuin heräisin nyt unesta, jota olen kolmen viime vuoden aikana nukkunut. Ällistynyt siitä, että maailma ei muutu vaikka suljin sen äidinkielen luokan oven takanani, sinne tulevat uudet oppilaat ja samat vanhat ykköset ja kakkoset. Se luokka ei jää minua kaipaamaan. Ällistynyt siitä, että nämä viime päivätkin tulivat päätökseensä ja että panikointi koulun loppumisesta loppui nyt - koulu loppui.
Onnellinen siksi, että olen kokenut kaikkea niin hienoa näiden vuosien aikana ja ollut tosi onnellinen. Helpottunut, koska taival on vihdoin tullut päätökseen.

Vau. Nämä kolme vuotta ovat kiistatta olleet tähänastisen elämäni parhaita. Pakko myöntää, että tulevaisuus pelottaa, koska se on niin auki ja kaikki on niin uutta. Mikään ei ole enää ennallaan. Nyt mun ja kaikkien muidenkin on pakko oikeasti aikuistua ja itsenäistyä ja ottaa vastuu. Perheen ja vanhempien tuki tuskin koskaan katoaa, mutta mä olen silti maailmassa yksin. Vähän pelottavaa, miten suuri vastuu se on - vastuu itsestä. Toivottavasti ei tule tehtyä vääriä ratkaisuja.

Lukio on antanut mulle niin paljon, oon tosi kiitollinen. Myönnän, että toivoin jopa että joutuisin suorittamaan lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, että saisin olla täällä vielä. Silti on mukavaa että tää loppuu, lukio on ollut raskasta vaikka en töitä ole joutunutkaan tekemään enempää kuin yläasteella. Nyt ne huokailut ja koeviikon manaamiset ja tunnilla torkkumiset ja kelloon vilkuilu loppuvat, once and for all.


Huomenna palaan edelleen pulpettiin koeviikon alkaessa, osallistun opettajan ehdottamaan ruotsin abikirjoituskilpailuun. Sillä tavalla lähtö ei tunnu ikuiselta. Tulen vielä muutaman kerran istumaan liikuntasalin kylmyydessä, tällä kertaa toivottavasti kaulahuivin kanssa, kirjoittamassa muutamaa ylioppilaskoetta. Sitten sekin loppuu, tulee kevätjuhla ja valkoinen lakki. Sitten se loppuu.

4. lokakuuta 2012

if we ever meet again

Tänään postissa tulleessa Mondossa oli hurmaava juttu Länsi-Irlannista. Ei ihme, että teksti oli niin mukaansatempaavaa kun kirjoittajana oli oikea kirjailija, Juha Itkonen. Kuvatkin olivat satumaisia. Kyllä se Irlanti oli upea paikka, sitä ei käy kieltäminen. Jos ihminen voi jonnekin sydämensä jättää, niin se oli varmastikin Howth, Dublinin hiljainen pieni esikaupunkialue meren rannassa.




Tapasimme tällä valaidenbongailupaikalla vanhan miehen, joka kertoi asuvansa jossakin päin sisämaata. Hänen aksenttinsa oli vahva ja vaikeaselkoinen. Pappa otti kamerallani meistä muutaman kuvan ja kertoi, että se oli toinen kerta hänen elämässään kun hän ottaa valokuvan. Olimme ihan hämmästyneitä, mutta niin se oli.
Muistan ikuisesti, että siellä Howthissa ne kaksi kuvaa otti se söpö vanha pappa, jolla oli isot rillit ja joka myöskin kyseli olisiko meistä tappamaan hylkeitä. (Ei olisi.)


Majakanvartijan asunto oli koristeltu kaikenlaisin istutuksin ja ikkunoita peittivät söpöt pitsiverhot.


Välillä aurinkokin paistoi raskaiden pilvien lomasta ja lämmitti ihanasti.


I mean, Howth...!



Tämä oli toivoton yritykseni lievittää matkakuumettani kesäisen matkan muistelun merkeissä,
vaan eipä onnistanut. Tuntuu ehkä pahemmalta.

16. elokuuta 2012

I love you barbie

En siis tosiaan ollut yksi niistä joilla oli makea, sporttinen Working out barbie:

...näköjään meitä onnekkaita on enemmänkin. Tämä tuo muistoja mieleen.... Vitsit, muistan kun mä istuin äidin kanssa bussissa ja oltiin just ostettu mulle Working out barbie ja sitten me nähtiin mun serkku siellä bussissa ja vilautin barbia repustani ylpeänä hänelle. Lapsuus! Barbit oli jotain ihan parhaita, I gotta tell you. Olin true barbifani muutenkin, osasin kaikki barbikirjat sanasta sanaan ja korjasin äitiä jos se luki mulle jonkin kohdan väärin. Nyt kun miettii, niin Barbiella taisi olla syömishäiriö ja se luultavasti popsi pillereitä tiuhaan tahtiin pysyäkseen pirteänä ja ahkera - aivan kuten Täykkäreiden Lynette yhdessä vaiheessa.

21. tammikuuta 2012

long ago and oh so far away

Joskus pari kolme vuotta sitten mun maailmankuvani oli vielä tosi rajoittunut ja naiivi. Ei sillä ettenkö olisi ymmärtänyt elämän realiteetteja, mutta olinpahan vain tosi epäsosiaalinen ja ulkona maailman menosta. Toisaalta sehän kuuluu elämään että varttuu ja kehittyy ja jättää lapsuuden taakseen. Olen aina tuntenut itseni ikäisiäni vanhemmaksi, mutta kun ajattelen taaksepäin niin tosi lapsi mäkin vielä silloin olin. Toisinaan olisi niin ihanaa olla taas lapsi vailla murheita. Silloin ei oikeasti tarvinnut huolehtia mistään, suurimmat velvoitteet olivat lelujen kerääminen pois leikkimisen jälkeen (en kyllä muista pitikö mun kotona koskaan siivota lelujani pois) ja jotkut tosi minimaaliset kotiaskareet - ja jo se tuntui kauhealta aherrukselta. Huomaa, olin laiska jo lapsena ;D Ja miten ihanaa oli leikkiminen! Rakastin barbeja, myös kirjoissa. Osasin kaikki barbikirjat kannesta kanteen ulkoa. Mulla oli myös Belville-sarjan legoja joita rakastin yli kaiken. Yhdellä mun lapsuudenystävällä (tuntuupa hienolta sanoa, että mun elämässä on ollut ihmisiä joita voin kutsua lapsuudenystäviksi) oli monta Belville-sarjan pakettia, ja jopa se hieno linna josta haaveilin. Siis leluja, ihan kaikkea.
Lapsuuden tietokonepelit olivat jotain ihan parasta! :D Meillä hakattiin ihka ensimmäistä Red Alertia, Rac Rally Championshipiä, Wormsia (en koskaan oppinut vaihtamaan aseita) sekä Marion demoversiota jota ei koskaan voinut pelata loppuun asti. Red Alertissa sotivat Neuvostoliitto ja liittoutuneet. Mun lempihahmoni pelissä oli agentti Tanya, jonka saattoi lähettää kiperiin paikkoihin räjäyttelemään vastustajan omaisuutta :D Meillä oli myös joskus sellainen tosi huonon grafiikan peli jossa lasketeltiin alas mäkeä suksilla ja väisteltiin puita ja mörköjä. Se oli joku tosi alkeellinen, en muista sen nimeä. Ihan paras.

Pelin legendaarista musiikkia. 

Lapsena tosi pienet jutut tuntuivat isommilta elämässä. Muistan esimerkiksi miten naapurin perhepäivähoitajan luona askarrellessa tuntui tosi vaikealta saada leikattua saksilla suoraan. Kysyin kerran hoitajaltani että miten hän oikein osaa ja hän vastasi että "Mä olen niin monta vuotta tätä tehnyt." Nii-in. Mä en osaa vieläkään. Aina vapisee sakset johonkin suuntaan.

P.S. Oletteko kuulleet Robinin Frontside Ollien? Aivan ihana! Yleensä inhoan lapsitähtiä mutta tämä poika on älyttömän suloinen. Myönnän, kuuntelin Frontside Ollieta tänään varmaan puoli tuntia putkeen.... ;D

30. elokuuta 2011

where are those happy days? they seem so hard to find

Olin eilen viettämässä naapurin - joka oli myös mun perhepäivähoitaja - synttäreitä. Muhun iski valtava haikeus kun menin meidän lasten leikkihuoneeseen ja näin lasten pienikokoisen pöydän, joka ulottui mua nyt polveen. Muistan hyvin kun olin vielä niin pieni että mahduin istumaan niissä tuoleissa.
Vielä kovempi haikeus iski kun avasin lelukaapin ja löysin tuttuja vanhoja leluja kymmenen vuoden takaa. Löysin muun muassa lempparileluni, taaperoiden koottavan tornin. Mieleen palautui mieletön määrä leikkejä sekalaisena tulvana. Muistan Mulan -kirjan jossa oli siirtokuvia. Että mä rakastin sitä.

Tuttu sama seinävaate eteisen seinällä, sama ruskea ulko-ovi ja samanlainen ellei peräti sama pieni räsymatto ulko-oven edessä. Sama läiskä leikkihuoneen seinässä valokatkaisijan alla, jonka minä ja joku kaverini aiheutimme roiskaisemalla vettä tapettiin.

Seisoessani äidin kanssa lelukaapilla yritin pidätellä itkua. Ajattelin, että jos nyt alan itkeä, en saa sitä millään loppumaan.
Olen unohtanut niin paljon asioita. Jotkut ovat unohtamisen arvoisia, mutta nyt ymmärsin, miten tärkeä paikka perhepäivähoitajan luona oli.

Kuva: Weheartit