Sinä olet ihminen, muistatko

Mä olen ajatellut että mulle henkilökohtaisesti on aivan sama jos jossakin on jotain levottomuuksia, se ei liity muhun mihinkään. Tiedän, se kuulostaa tunteettomalta. Uutisista tulee sitä samaa toitotusta joka päivä. Joka ikinen päivä. Sille turtuu. Sitä ei ajattele. Siltä sulkee korvansa. Siihen tottuu. Mutta oikeestihan ne on siellä meidän sisaret ja veljet jotka kärsii. Meidän jokaisen lähimmäiset, ne on siellä äärimmäisessä hädässä.

Tein sen virheen että katsoin Iltalehden sivuilta videon jostakin joukkopahoinpitelystä Ukrainassa. Täällä Suomessa meillä on asiat niin hyvin, ettei tule edes mieleen millaista jossakin muualla oikeasti on. Mitä se tarkoittaa, että valtio on kaaoksessa. Että kansa jakaantuu. Että ihmisistä kuoriutuu petoja.

Se on kauheaa.

sydän huutamaan jää joka hetkeen

Surettaa elämän sattumanvaraisuus ja väliaikaisuus. Surettaa se miten haavoittuvainen on ihmishenki.
Katselin joku päivä dokumenttielokuvaa Stalingradin taistelusta toisessa maailmansodassa. Yritin salaa pidätellä kyyneleitä joka kerta, kun jonkun sotilaan kotiin lähettämiä kirjeitä siteerattiin. Niin surullista. Miltäköhän tuntuu odottaa kotona miestään palaavaksi? Tai miltä tuntuu odottaa saarroksissa tietäen lopun tulevan ja silti yrittäen lohduttaa ja kannustaa kotijoukkoja? Ihan hirveää. Sota on jotain niin kamalaa, etten tiedä pahempaa. Se tuhoaa perheet ja kääntää veljen veljeä vastaan. Tuhannet kuolevat turhan takia. Minun näkökulmastani mikään ei ole elämää arvokkaampaa. Mikään ei ole sen arvoista sodan oikeuttamiseksi. Mikään ei oikeuta tappamaan.

Tänään katsoin isän ja äidin seurana ruotsalaista ohejlmaa Korttelilääkäriä. Siinä eräs vanha nainen kertoi surullisen tarinansa. Hän antoi nuorena poikansa pois, ja kun hän ja hänen uusi miehensä menivät naimisiin, he eivät kyenneet saamaan lapsia. Nainen otti yhteyttä poikaansa ja he sopivat tapaavansa pojan ulkomaanmatkan jälkeen. Mutta niiden kolmen puhelun jälkeen, joina tapaaminen oli sovittu, hän ei enää saanut poikaansa yhteyttä. Poika oli kuollut. Miten kohtalon ivaa, ja yhä edelleen vain surullista.

Elämässä ei ehkä saa toisia tilaisuuksia. Totuus on välinpitämätön. Kuka tietää kenet elämä valitsee heiteltäväkseen? Toiset saavat kovemman tien kulkea.

Surullista.