Sain inspiraation
Jennin kirja-aiheisesta postauksesta kirjoittaa itsekin lukemisesta ja etenkin lapsuuden lempikirjoistani.
Lapsuus on sinällään hauska käsite, sillä mikä määrittelee milloin lapsuus loppuu? Ajattelen tiettyjä kirjoja lapsuuden kirjoina, koska ne ovat sen verran lapsellisia etten niitä enää voisi lukea. Ulkoasu on myöskin lapsellinen, teksti isoa ja kirja harvinaisen lyhyt. Silloinhan ne olivat mulle tärkeää ja suurta maailmankirjallisuutta. Nykyään en oikein löydä itseäni kiinnostavia kirjoja, mistä lie johtuu. Ehkä siitä, etten löydä uudesta kirjastosta ylipäätään mitään. Kirjastossa käyminen on silti ihanaa, koska siellä on
hiljaista. Mä en silti pystyisi työskentelemään paikassa jossa ainoat äänet ovat ilmastoinnin humina ja kirjojen sivujen lehteily, ehkä varausautomaatin piippaukset.
Mutta lukemista mä rakastan. Pidän kaikenlaisista kirjoista, mutta tosi monimutkainen kieli on rasittavaa luettavaa. En siis lue mitään venäläisiä kuuluja romaaneja, koska en halua keskittyä vain siihen, että saan tekstistä selvää. Venäläisissä romaaneissa on myös usein älytön määrä pitkiä, vaikeasti lausuttavia nimiä ja yhdellä ihmisellä saattaa olla monta nimeä, mikä on häkellyttävää. Sellaisissa romaaneissa yleensä on nimien lista alussa, kuten esimerkiksi Laila Hirvisaaren Sonja -romaaneissa. Ne ovat uskomattomia, upeita, henkeäsalpaavia teoksia. Suosittelen niitä jokaiselle. En muista mihin kirjaan pääsin Sonja -sarjassa, mutta sitten mä vaan lopetin sen kirjan lukemisen keskeltä ja unohdin sen. Pitäisi etsiä se kirja ja jatkaa, sillä sarja oli koskettava ja hyvin kirjoitettu, ja hämmästellen osasin yhä uudelleen samaistua ruhtinatar Sonjaan. Mikä ihana paikka elää, muuten - Belaja Roza.
Lapsena mun lempilukemista olivat Neiti Etsivät, Nummelan ponitalli -kirjat sekä Mysteerikerhosta kertovat kirjat. Pakko tunnustaa, että voin yhä hakea kirjastosta jonkun Mysteerikerho -kirjan ja lukea sen, sillä musta ne ovat nerokkaasti ja hyvin kirjoitettu, eivätkä lapsellisia lainkaan, ja musta on ihana muistella, mitä luin lapsena. Kirjoja on aika monta, yli kaksikymmentä, ja olen lukenut ne kaikki useaan otteeseen. Mun ehdoton lemppari-Mystery Club -kirja on
Myrkkyä! Muita kirjoja en osaa mitenkään arvottaa paremmuusjärjestykseen, sillä rakastan niitä kaikkia.
Olen myös kahlannut läpi kaikki Neiti Etsivät, ja pakko mainita miten paljon mua ärsytti Paulan ja Nedin suhde, ihan oikeasti! :D Kaikki oli hirveän siveellistä, ne eivät varmaan koskaan edes pussanneet! Halailivat vain. Muistan yhtä kirjaa lukiessani ihmetelleeni, mitä
hakkailla tarkoittaa. Ihmettelin, että miksi kirjassa koko ajan hakataan jotakuta, etenkin kun sarja muuten on niin neutraali kuvauksissaan. No, myöhemmin sekin selvisi sivistyssanakirjan avulla.
Nummelan ponitalli -sarja oli ihan mieletön mun mielestä! Kaikenlaisia mysteerejä ja juonia sarjassa riitti, ja olin ihan heppahullu siihen aikaan muutenkin. Olin katkera, kun äiti ei päästänyt mua ratsastustunneille. Se olisi ehkä estänyt mua tulemasta pelokkaaksi isojen eläinten suhteen - pelkään nykyään isoja koiriakin. En tiedä mistä se johtuu, mutta jos tapaan jonkun ison koiran kuten ison labbiksen tai tanskandoggin - härregyyd! - menen vähän paniikkiin. Etenkin, jos koira on hieman villimpi ja tykkää hyppiä tai syöksyillä päin, olen ihan paniikissa. En tosiaan tiedä, mistä se johtuu. Saman isojen eläinten kategoriaan menevät siis myös hevoset.
Mun ylivoimainen suosikkini näistä Nummela -kirjoista on
Ponilahdella tapahtuu, jota rakastin ihan älyttömästi. Assosioin kirjaan aina ja ikuisesti myrskyn ja mustikkasopan. Ja toisin päin, muistikkasopasta tulee aina mieleen se kirja. Mä yritin pienenä hirveästi kirjoittaa hevosaiheisia tarinoita, mutta en tiennyt hevosista juuri mitään joten se oli vaikeaa. Mulla - lue: siskolla - oli kaikenlaisia hevoskirjoja ja niistä yritin sitten opetella asioita jotta osaisin kirjoittaa. Pohdin joskus kuumeisesti, mitä tarkoittaa vasen tai oikea laukka. En edelleenkään tiedä.
Ihan oma luokkansa on Replica -sarja, anyone? Se kertoo kloonityttö Amysta, joka saa tietää totuuden alkuperästään. Hän on yksi kolmestatoista kloonista jotka kehitettiin laboratoriossa täydellisistä geeneistä. Kirjoissa oli menoa ja jotkut olivat aika pelottaviakin. Pidin eniten
Paratiisisaaresta, ja yritin monesti matkia sitä tarinoissani. Musta oli siistiä, että kaikki kloonit asuivat saarella Selviytyjät-tyyliin. Amyn sukunimi Candler häiritsi mua aina,
candlehän tarkoittaa kynttilää.
Mysteerikerhon kirjat ovat säilyneet mun lemppareina, vaikka luenkin vähän aikuismaisempia kirjoja nykyään. Onko sillä silti väliä, millaisia kirjoja lukee? Ne ovat silti hyviä. Yksi koskettavimmista kirjoista on
P.S. Rakastan sinua, jonka hersyvä huumori saa mut aina nauramaan ääneen! Luen sitä tällä hetkellä noin sadatta kertaa, huolimatta siitä että samaan aikaan luen syksyn kirjoituksiin vajaata kahtakymmentä kirjaa. Mulla on silti aikaa lukea proosaakin. Toinen hyvä kirja on
Vihollinen vai liittolainen, jonka olen senkin lukenut monen monta kertaa. Se on edelleen hyvä, ja rakastan etenkin kuvauksia Leyan talosta.
Sain yläasteella ahkerasta kirjastossa käymisestäni lahjaksi
Unienvaihtaja -nimisen kirjan, joka on niin uskomaton etten osaa sanoin kuvailla. Se pitää lukea ja kokea, pitää omakohtaisesti tuntea kirjan taianomaisuus, että voi ymmärtää. Mä pidän kaikista dekkareista ja murharomaaneista, etenkin ruotsalaisen Anna Janssonin Maria Wern -kirjoista. Niitä tulee tv:stäkin silloin tällöin minisarjoina. Paras niistä on
Hylynryöstäjä, jota lukiessani pelkäsin niin etten ole koskaan ennen pelännyt. Edelleen, vaikka olen lukenut sen jo muutaman kerran, mua pelottaa. Kamala yhdistelmä - saari, jolta ei ole poispääsyä, kännyköiden puute ja murhaaja naisjoukon keskuudessa. Ihan hirveän pelottava kirja.
Dekkareihin lukeutuvat myös kaikki Ilkka Remeksen kirjat, joista paras on varmaankin aikuistenromaani
6/12. Fantasiasta en pidä, enkä ole koskaan lukenut Harry Pottereita tai Taru sormusten herrasta.
Mutta kaikkien aikojen parhaimpana kirjana pidän edelleen Joanne Harrisin romaania Kesäviiniä, joka saa mut aina itkemään, koska muistan sen lapsuudesta. Sisko luki sitä ääneen mulle eräänä kesänä, ja mua pelotti hurjasti kun Jay kohtasi ne ilkeät pojat Aliperällä. Pog Hill Lane ja niin edespäin<3 Harrisin kaikissa kirjoissa pienenä punaisena lankana kulkee taikausko, ja musta se on valloittavaa. Rakastan Kesäviiniä, ja on vaikea sanoa miksi rakastankin niin paljon, ja miksi se aina liikuttaa mua. Se on yksi mun elämäni tärkeimmistä kirjoista.
Sitten sarjakuvista - rakastan Tinttiä! Olin onneni kukkuloilla, kun pääsin elokuviin katsomaan Tintti ja yksisarvisen salaisuus <3 Tintit vaan ovat niin hyviä.
Lukeminen on ihana harrastus. Se vaatii ehkä hyvän mielikuvituksen, sillä lukiessa pitää uppoutua tarinaan niin että kokee olevansa tapahtumien keskiössä ja tietää, miltä ihmiset ja paikat näyttävät. Toisinaan on inhottavaa katsoa kirjoista tehtyjä leffoja, sillä ne eroavat niin paljon alkuperäisestä juonellisesti ja myös siltä osin, miltä näyttelijät ja paikat näyttävät. Joskus kaikki taas osuu nappiin.
Muumipappahan sanoi, että aikuistumisen kannalta tärkeintä on lukea paljon hyviä kirjoja. Well, he was right. Musta hyvät kirjat opettavat ymmärrystä, ne opettavat maailmasta. Huolimatta yliluonnollisista juonistaan ne ovat silti aina opettavaisia. Joka tarinassahan on opetus, vai mitä?
Joskus kun olen rikkaampi ja mulla on oma talo, ostan kaikki ne kirjat joita luin lapsuudessa, laitan kirjahyllyyn ja annan ne omille lapsilleni luettavaksi. Ja saatanpa lukea niitä itse eläkeikäisenä. Sanoihan Oscar Wildekin: "If one cannot enjoy reading a book over and over again, there is no use in reading it at all.", tai Ernest Hemingway: "There is no friend as loyal as a book."
