maybe it's not about the happy ending, maybe it's about the story

me ollaan piilossa viimeisellä rannalla

kerro, mistä laivat myötätuulen purjeisiinsa saivat

Milloinkohan oon postannut jotain oikeasti tärkeää? Jotain muuta kuin kauniita kuvia ja tyhjänpäiväistä lätinää? En osaa enää kirjoittaa mistään mikä koskettaa mua. Toivon, että mun blogi olisi samanlainen kuin ennen, pohtisin asioita, ottaisin puolia ja sanoisin mielipiteitä ja kirjoittaisin tärkeistä asioista. Koska kuka oikeesti jaksaa vain katsella kivoja kuvia? Ja milloin viimeksi edes haastin itseäni kun otin kameran käteen? Tää mun harrastama lähikuvien näpsiminen ja kivoihin yksityiskohtiin tarkentaminen nyt ei vaadi hirveesti taitoja. Ja mitä ei kuvaajana osaa, se on helppo korvata kuvanmuokkausohjelmilla.

Mä oon tosi pessimistinen ja kyyninen. (Nyt piti tarkistaa, että varmasti tiedän mitä kyyninen tarkoittaa.) Mä en oikein usko ihmisiin enkä yhteiskuntaan enkä oikeudenmukaisuuteen. Tässä maailmassa on niin paljon pahaa, niin paljon välinpitämättömyyttä, niin paljon turhuutta. Ihailen sokeasti sitä aikaa, kun lapsille pidettiin kuria ja kouluissa kunnioitettiin opettajia ja kun kodeissa luettiin Raamattua. Vihaan tätä vapaakasvatusta. Vihaan sitä, että ihmiset eivät ajattele. Jossain kuollaan nälkään ja sotaan ja täällä läträtään viinalla niin kuin elämässä ei olisi mitään muuta. Tämän mä oikeasti haluaisin sanoa.

those were the best days of my life

Mommyyy, it's oveeeer!

Olo oli hassun kummallinen, kun vihoviimeisen lukiotunnin jälkeen luokan ovi meni takanani kiinni. Toisaalta surullinen, toisaalta ällistynyt, toisaalta helpottunut ja onnellinen. Surullinen siksi, että voisin käydä lukiota koko loppuelämäni. Mun lukio on ollut niin upea ja hyvä paikka, meillä on ollut taitavia ja omasta aineestaan intohimoisia opettajia. Suurin osa heistä jää varmasti mun mieleeni kannustajina ja hyvinä tyyppeinä. Olen tavannut uskomattomia ihmisiä ja ystävystynyt ja oppinut tuntemaan vanhatkin kaverini aivan uudella tavalla.
Ällistynyt siitä, miten aika on vain kulunut itsestään ja niin ikuisuudelta tuntuneet kolme vuotta ovatkin kuluneet silmänräpäyksessä. Aivan kuin heräisin nyt unesta, jota olen kolmen viime vuoden aikana nukkunut. Ällistynyt siitä, että maailma ei muutu vaikka suljin sen äidinkielen luokan oven takanani, sinne tulevat uudet oppilaat ja samat vanhat ykköset ja kakkoset. Se luokka ei jää minua kaipaamaan. Ällistynyt siitä, että nämä viime päivätkin tulivat päätökseensä ja että panikointi koulun loppumisesta loppui nyt - koulu loppui.
Onnellinen siksi, että olen kokenut kaikkea niin hienoa näiden vuosien aikana ja ollut tosi onnellinen. Helpottunut, koska taival on vihdoin tullut päätökseen.

Vau. Nämä kolme vuotta ovat kiistatta olleet tähänastisen elämäni parhaita. Pakko myöntää, että tulevaisuus pelottaa, koska se on niin auki ja kaikki on niin uutta. Mikään ei ole enää ennallaan. Nyt mun ja kaikkien muidenkin on pakko oikeasti aikuistua ja itsenäistyä ja ottaa vastuu. Perheen ja vanhempien tuki tuskin koskaan katoaa, mutta mä olen silti maailmassa yksin. Vähän pelottavaa, miten suuri vastuu se on - vastuu itsestä. Toivottavasti ei tule tehtyä vääriä ratkaisuja.

Lukio on antanut mulle niin paljon, oon tosi kiitollinen. Myönnän, että toivoin jopa että joutuisin suorittamaan lukion kolmessa ja puolessa vuodessa, että saisin olla täällä vielä. Silti on mukavaa että tää loppuu, lukio on ollut raskasta vaikka en töitä ole joutunutkaan tekemään enempää kuin yläasteella. Nyt ne huokailut ja koeviikon manaamiset ja tunnilla torkkumiset ja kelloon vilkuilu loppuvat, once and for all.


Huomenna palaan edelleen pulpettiin koeviikon alkaessa, osallistun opettajan ehdottamaan ruotsin abikirjoituskilpailuun. Sillä tavalla lähtö ei tunnu ikuiselta. Tulen vielä muutaman kerran istumaan liikuntasalin kylmyydessä, tällä kertaa toivottavasti kaulahuivin kanssa, kirjoittamassa muutamaa ylioppilaskoetta. Sitten sekin loppuu, tulee kevätjuhla ja valkoinen lakki. Sitten se loppuu.

don't run and hide the colours that make you dream

I haven't been everywhere but it's on my list.

Don't let your dreams be just dreams.

If your dreams don't scare you, they aren't big enough.

Not all those who wander are lost.

There is great meaning in life for those who are willing to journey.

Olisi ihanaa tuntea kuuluvansa jonnekin. Mutta musta tuntuu, että mä en kuulu ainakaan tänne. Haluan lähteä jonnekin tosi kauas, haluan etsiä oman paikkani ja nähdä maailmaa, eri maita ja kulttuureja. Mua ahdistaa ajatella, että lukion jälkeen menisin yliopistoon kuten kaikki muutkin ja eläisin peruselämänkaarimallin mukaan, ja että mun matkustelut jäisivät vain matkoiksi. Mä haluan asua ulkomailla, kokea kaiken itse ja nähdä millaista on asua toisaalla. Kaukana toisaalla.

Mä haluan myös oman upean talon ja tietysti mennä naimisiin ja saada lapsia. Mulla on toisinaan ihan kipeän kova kaipuu saada oma talo tai edes asunto, koska rakastan sisustamista ja suunnittelua, sisustuslehtiä, talolehtiä, pohjapiirustusten tekemistä ja etenkin Kannustaloja! Mutta talo ja sisustuskin on pelkkää materiaa, ymmärrän sen nyt. Se on materiaa eikä mulle jää siitä mitään kun täältä lähden. Sekin olisi musta kivaa, että mulla olisi jossakin koti ja matkustelisin ympäri maailmaa ja voisin aina palata siihen kotiini, mutta on rahanhaaskausta olla pitkiä aikoja poissa ja tulla sitten "kotiin" hetkeksi aikaa.

Mutta kun matkustan, mulle kertyy (elämän)kokemusta ja ymmärrystä ja opin itsestäni ja toisista, ja mikä tärkeintä, saan toteuttaa itseäni ja unelmiani. Saan enemmän irti elämää varten. Saan tehdä sitä, mitä rakastan ja saan itselleni sanoinkuvaamattoman paljon onnellisuutta ja elämänviisautta. Saan jotain, mitä en omasta talosta tai opiskelupaikasta saa. Mä haluan kyllä joskus sen talonkin, ja koulut ois kiva käydä vielä nuorena, ja lapsiakin haluan suht nuorena. In the meantime...

Koska elämä on lyhyt, ja koska kukaan ei voi tietää viimeistä päiväänsä, pitää toteuttaa unelmiaan. Miksi muuten meillä olisi unelmia, jos tarkoituksena ei ole toteuttaa niitä? Jokainen päivä tulisi elää kuin se olisi viimeinen, niin ettei mitään jää katumaan, murehtimaan tai harmittelemaan. Mua ärsyttävät ihmiset, jotka haaskaavat aikaansa tehden ei-mitään. Mua pelottaa, että mä en ehdi toteuttaa unelmiani. Se mua pelottaa. Mua pelottaa sanoa pelkojani ääneen. Mutta mulla on yksi johon voin luottaa: Jumala. Koska jollakin on jokin suunnitelma mullekin. Jokin tehtävä, jokin punainen lanka tässä matkassa.

Pelkäämällä ei elämästä tule mitään, on vain mentävä rohkeasti.

Kaikki kuvat: Weheartit

KONY 2012

katso ja jaa

watch and share

a good good life!

Ulkona hämärä ja kauniin tummansininen taivas. Siskon kuisti ja OneRepublic, pikkukissa kyljessä kiinni. Toinen kissa löytynyt ja turvassa.

Levollinen ja ihana tunne. Tältä tuntuu onni, tältä tuntuu kiitollisuus.